Kiitos, Saara Aalto

Saara Aalto kertoi hiljattain Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa kärsineensä vestibuliitista eli vulvan vestibuliittisyndroomasta (vestibulodyniasta). Se oli hyvin rohkeasti tehty. Ja haluan kiittää häntä siitä. Se tuo lisää näkyvyyttä tälle usein salassa ja häpeässä kärsitylle vaivalle. Se toi hyvin selkeästi esille sen, että kenellä tahansa voi olla vulvodynia. Sitä ei tarvitse hävetä.

Arvioiden mukaan 8-18% (noin joka kymmenennellä) naisista on vulvodyniaksi luokiteltavia oireita. Se on huima määrä. Kuvittele että olet raitiovaunussa, ja katselet kanssamatkustajia, vaunussa on enemmän kuin kymmenen naista, ja vieressäsi istuvalla tytöllä saattaa olla vulvodynia.

Sitä ei todellakaan näe päällepäin. Ja kuinka hiljaa he kärsivätkään. Usein jopa salaten asian kaikilta läheisiltäänkin. Tuntien nakertavaa syyllisyyttä siitä, että eivät ole ”normaaleja”. Vaan jotenkin viallisia, huonoja naisia, likaisia, kirottuja – kaikin tavoin vaan vääränlaisia. Kipu on kokonaisvaltaista.

Ihanaa siis Saara, kun astuit esiin. Kaikkien muiden hiljaa kärsivien puolesta.

Jos tunnistit itsesi Saaran kertomuksesta, tiedä ensinnäkin, että et ole yksin, et ole viallinen tai huono vain siksi että satuit, todella monen muun tavoin, sairastumaan vulvodyniaan.  Ja toiseksi, vulvodyniasta voi parantua. Se ei ole tuomio loppuelämäksi.

Mitä siis pitäisi tehdä? Hae apua. Älä kärsi hiljaa. Jos epäilet vulvodyniaa oireidesi perusteella, kannattaa ehdottomasti mennä lääkärille. Ensin pitää sulkea pois muut syyt. Vulvan ja lantion alueen kipuja voi esiintyä eri syistä.

Jos selkeää syytä ei löydy, saat diagnoosin vulvodynia. Se tarkoittaa että sinulla on ”vulvan kipua”, ei sen kummempaa. Sen perusteella missä kipua esiintyy ja milloin, voidaan myös määritellä kärsitkö paikallisesta vulvodyniasta tai yleistyneestä vulvodyniasta. Paikallinen vulvodynia tarkoittaa sitä, että kipua esiintyy selkeällä alueella, kuten emättimen aukolla tai eteisessä (vestibulum). Yleistynyt vulvodynia tarkoittaa sitä, että kipua on laajemmalla alueella. Sitten voidaan määritellä, onko kipu provosoitua vai spontaania. Provosoitu tarkoittaa sitä, että esimerkiksi yhdyntä laukaisee kivun, spontaanissa kivussa syy ei ole niin selkeä. Välimuotojakin on olemassa.

Hoito on monialaista. Hoitotiimiin kannattaa haalia monen alan ihmisiä. Asiaan perehtynyt lääkäri, fysioterapeutti ja seksuaaliterapeutti. Mahdollisesti myös muita hoitotahoja (ravitsemusterapeutti, akupunktiohoitaja tms.). Ja sinä itse. Sinä olet tärkein tiimin jäsenistä.

Ole aktiivinen hoitosi suhteen, ota selvää, tutustu itseesi (myös konkreettisesti kipualueeseen) ja pohdi sinun tilanteesi taustalla olevia syitä. Vain näin tekemällä voit parantua. Rakasta ja vaali itseäsi. Nyt tarvitset paljon myötätuntoa ja huolenpitoa, eritoten itseltäsi, mutta myös läheisiltäsi.

Vulvodyniasta voi selvitä. Älä anna periksi.

<3 Niini

NiinIloa on vulvodyniaan, yhdyntäkipuihin ja lantion alueen kipuihin erikoistunut, terapeuttista hoitoa tarjoava yritys. 

 

Yllättävän jälkeen

Tästä postauksesta taitaa tulla tavastani poiketen hieman henkilökohtaisempi. Olen pohtinut sitä, miten yllättävät ja/tai ikävät asiat vaikuttavat meihin ihmisiin.

Kotitalossani oli kesän lopulla tulipalo, jonka johdosta jouduimme melko tyhjin käsin evakkoon. Ensin kaverin lattialle ja sitten vakuutusyhtiön kautta pysyvämpään osoitteeseen. Olin ensisijaisesti helpottunut ettei kukaan minulle tärkeä loukkaantunut tai pahempaa. Sitten seuraavana yönä iski jostain syvältä kumpuava suru, menettämisen tuska ja turvattomuuden tunne. Olen yksin, minulla ei ole mitään, oma turvapaikkana pitämäni paikka on tuhottu ja saastutettu ja omaisuuteni on vieraiden käsissä. Tulevaisuuskin tuntuu epävarmalta ja pelottavalta. Suunnitelmat oman vastaanoton perustamisesta tuntuvat mahdottomilta. Miksi minulle kävi näin?

Surun jälkeen hetkellinen viha tai suuttumus tulipalon aiheuttaneita naapureita kohtaan, vaihtuu yllättäen melko pian syyllisyyden tunteisiin oman toiminnan tai toiminnan puutteen johdosta. Olisiko pitänyt toimia toisin? Miksi en silloin tehnyt niin tai näin? Vatvominen ja jossittelu jää päälle. Vastuu tulipalosta on niiden, jotka ovat toimineet piittaamattomasti, mutta otan itseeni osan vastuusta. Minun olisi pitänyt jotenkin estää toiminnallani tapahtunut.

Kuulostaako tutulta? Hallinnan menettäminen omassa elämässään on pelottava tunne. Minä en voikaan ohjata sitä mitä minulle tapahtuu. Takerrun menneeseen ja mietin miten minun olisi pitänyt toimia, miten olisin voinut vaikuttaa asiaan jotta lopputulos olisi toinen. Eihän se ole mitenkään rakentavaa tai järkevää mutta se on hyvin tyypillistä. Kun tapahtuu jotain yllättävän ikävää, takerrumme hallinnan rippeisiin vatvomalla sitä mitä meidän olisi pitänyt tehdä. Jos olisin tehnyt näin, olisin voinut vaikuttaa tähän. Käymme mielikuvituksessamme läpi toisenlaista tarinaa, toisenlaista lopputulosta, jossa olemme itse ohjaksissa ja meille ei tapahdu hallitsemattomia random asioita. Minä itse päätän mitä minulle saa tapahtua, ja mitä ei.

Ollessani kätilönä synnytyspelko-vastaanotolla eräänä kesänä kauan sitten, törmäsin siihen kuinka usein suurin pelko synnytyksen suhteen oli nimenomaan hallinnan menettäminen, se että minulle tapahtuu jotain mitä en voi ennakoida enkä ohjata. Kehoni ei ole minun vallassani. Kipu on sinänsä pelottavaa, mutta se että kehoni ryöstäytyy hallinnastani, ja toimii ilman että voin ohjata sitä tai vaikuttaa siihen, on monelle pelottavampaa. Monet kokevat traumaattisena sen että asiat eivät mene niin kuin he ovat suunnitelleet etukäteen. Synnytys onkin ”huono” tai ”vääränlainen” koska en toiminutkaan niin kuin olin ajatellut, tai tapahtui jotain yllättävää, mitä en olisi voinut kuvitellakaan. Synnytyksessä tapahtuu potentiaalisesti juuri sellaisia asioita, mitä ei voi ennakoida ja joita on mahdotonta suunnitella. Se on pelottavaa. Voinko luottaa siihen, että kehoni toimii niinkuin sen pitääkin, että se tietää mitä tekee, vaikka minä en välttämättä tiedäkään, enkä osaa sitä ohjata?

Kehon hallinta, kehon omistaminen ja sen jatkuva ulkoapäin tarkkailu ja arvottaminen vaikeuttaa kykyämme ”kuunnella kehoamme”. Tämä on vähän klisee, mutta asummeko kehossamme vai onko se projekti jota työstämme ja hallitsemme? Rakastammeko kehoamme, ja haluammeko sille hyvää vai rankaisemmeko sitä siitä kun se toimii väärin ja on vääränlainen?

Palatakseni alkuperäiseen tarinaani😉 Olen oppinut, että sen hyväksyminen että asioita tapahtuu elämässä siitä riippumatta mitä teemme tai emme tee, on vaikeaa. Se voi kuitenkin olla myös vapauttavaa. En voi täysin hallita elämääni. Enkä varsinkaan toisten elämää. Silti päätöksilläni, teoillani ja toiminnallani on merkitystä, nyt ja tulevaisuudessa.