Vaginamonologi

Siinäpä on vaginaa, jos jonkinmoista. Mitä tunteita tämä kuva sinussa herättää? Vaivaantuneisuutta? Epämukavuutta? Surua? Vihaa? Ahdistusta? Uteliaisuutta? Kiinnostusta? Kateutta? Iloa? Ylpeyttä?

Entä sinun vaginasi? Onko se sinulle tuttu? Miltä se sinun silmiisi näyttää, ja miten sinä puhut siitä? Onko sillä nimi? Vai onko se sinulle joku epämääräinen ”alapää” tuolla jossain kehosi eteläpuolella, joka vielä kehtaa aiheuttaa ongelmia? Joku ruumiinosa, joka ei tuota sinulle muuta kuin harmia, ja jota jopa vihaat? Onko se asia, jonka olemassaolon haluaisit unohtaa ja kieltää?

Koet ehkä olevasi jonkinlaisessa salakavalassa sodassa sitä vastaan. Siitä on ehkä huomaamattasi tullut sinun vihollisesi. Tämä pahaenteinen vihollinen iskee äkkiarvaamatta, ja saa sinut joka kerralla pois tolaltasi. Rankaiseeko se sinua jostain laiminlyönnistä tai kaltoinkohtelusta? Mitä olet tehnyt ansaitaksesi tällaista kidutusta ja vittumaisuutta?

Edellisen kirjoitettuani mielessäni heräsi kysymys, miksi sana, joka aikaisemmin on ollut elinvoimaa ja hyvää onnea tuova, on nykyään alennettu kirosanaksi ja kuvaamaan ilkeyttä ja inhottavuutta. Vittusi on siis vittumainen ja vittuilee sinulle.

Vanhassa testamentissa huudettiin ”miekat vyöllenne miehet!” kun mentiin oikeamieliseen taisteluun pakanoita vastaan. Vulvodyniaan sairastuva saattaa kuulla kutsun ”miekat vyöllenne naiset!” ja ryhtyä vimmattuun taisteluun vääräoppista vaginaa kohtaan. Arsenaalina voidetta ja oitmenttia, pillereitä, pistoksia, kipusähköä, penslauksia, ja muita erilaisia hoitotoimenpiteitä ja tuotteita, tekoja ja tekemättä jättämisiä.  Mutta siellä se vain vittuilee.

Taistelun tuoksinassa on hyvä vetäytyä hetkeksi tarkastelemaan omaa taistelustrategiaa. Oletko taistelussa omaa kehoasi (ja vaginaasi) vastaan vai vulvodyniaa vastaan? Se, mitä tunteita vaginasi sinussa herättää, saattaa antaa vastauksen. Ota peili ja katso itseäsi (vitun vittua?). Huomioi tunteet ja ajatukset joita herää. Mitä ne sinulle kertovat?

Pystytkö näkemään vaginasi ainutlaatuisuuden (ei ole kahta samanlaista)? Voitko tuntea myötätuntoa ja hellyyttäkin vaginaasi (ja itseäsi) kohtaan? Näetkö vaginasi tärkeänä osana sinua, jonain joka kaipaa huomiotasi ja hoivaasi? Jos saat kiinni näistä tunteista, sinun ehkä helpompi nähdä, että vaginasi oireilu ei ole henkilökohtainen syytös ja sodanjulistus sinua kohtaan.  Te olette yhdessä joutuneet tähän ikävään tilanteeseen, johon kummatkin olette syyttömiä. Vulvodynian kaltaisesta vastustajasta selviytyy paremmin jos puhallatte yhteen hiileen ja kuunnellen toisianne. Se, mitä ajattelet itsestäsi ja miten suhtaudut kehoosi (niihin kaikkiin osiin) ei suinkaan ole mikään merkityksetön asia taistelussa vulvodyniaa vastaan. Yritä ymmärtää vaginaasi, ja suhtaudu siihen kärsivällisesti kuin temppuilevaan teini-ikäiseen. Antakaa toisillenne anteeksi laiminlyönnit ja väärinymmärrykset. Solmikaa rauha.

Hoitakaamme itseämme rakkaudella. Vaginaa (pimppiä, pimppaa, pimperoa, pillua, tussua, toosaa, mirriä, pindeä, pesää, piirakkaa, rasiaa, emätintä, häpyä, vulvaa, piparia, pimpsaa…) myös.

Vulvodyniaan, sairastumiseen, seksuaalisuuteen, kehollisuuteen  ja erinäisiin kehonosiin liittyvää ahdistusta, surua, syyllisyyttä, vihaa ja häpeää voi olla myös hyvä käsitellä seksuaaliterapiassa.

Olet mitä syöt!

ÄÄh, kuinka tylsää! Tämä on NIIIN kulunut lause… Ja kaikkihan sen tietää, että sillä mitä suusta laittaa sisälle on merkitystä oman voinnin suhteen. Myös vulvodyniaan liittyen.

No mitä me siis olemme? Tehdäänpä pieni skannaus: mitä olet syönyt? Oletko tänään lähikaupan rapea vastapaistettu croissantti? Ruisleipä meetvurstilla? Tuorepuuro? Smoothie? Ihana, kiiltävän vaaleanpunainen berliininmunkki? Pastakulhollinen? Pizza? Pihvi ja ranskalaiset? ”Super Bowl” jossa quinoaa, ituja, hapankaalia, siemeniä ja idätettyjä kikherneitä?  Quornleike? Vegaaninen nugetti? Makirulla?

Jos olet tänään rapea croissantti/berliininmunkki/[joku hirveä ja paha prosessoitu ruoka], älä vaivu häpeään ja epätoivoon. Kaikki ei ole menetetty, eikä sinun tarvitse hamuta sitä karkkipussia käteesi, koska ”ei sillä ole enää väliä, ja kaikki on jo pilalla”. ”Super Bowl” ei ole mitenkään sinua parempi ihminen, joka voi myhäillä ylemmyydentuntoisessa hyvyydessään, katsellen sinua samalla säälivästi pää hieman toruvasti kallellaan.

Suurimmalla osalla meistä saattaa olla joskus croissant-päivä tai ’Missä X’-päivä. Vaikka tiedämme, että se ei tee hyvää. Se ei ole rikos. Älä siis lyö lyötyä. Se, että suomit ja ruoskit itseäsi ei saa sinua toimimaan paremmin jatkossa. Se että pidät itseäsi maailman huonoimpana ihmisenä, ei ole hyvä motivaattori. Päinvastoin. Itsensä jatkuva syyllistäminen ja huonona pitäminen inhimillisestä erehtyväisyydestä ja mielihalujen seuraamisesta on vain vahingollista. Motivaation pitäisi löytyä jostain aivan muualta.

Elämäntapamuutokset ovat juuri sitä, elämän tapojen pysyviä muutoksia, joissa merkitystä on sillä mitä teemme pitkällä tähtäimellä. Yhdellä päivällä ei ole merkitystä, vaan sillä mitä muutoksia olet tehnyt kun tilannetta tarkastellaan kokonaisvaltaisesti.  Sillä mitä teet huomenna, ylihuomenna ja ensi viikolla, on merkitystä. Syyllistämiseen ja ehdottomuuteen perustuvat ja syyllisyyttä ja huonommuuden tuntoa lietsovat ”elämäntapamuutokset” eivät ole tie pysyviin muutoksiin ja hyvinvointiin. Se että teet jotain itsesi hyväksi ja rakkaudesta itseen, suhtautuen itseesi myötätuntoisesti ja armollisesti, sen sijaan johtaa kokonaisvaltaisempaan hyvinvointiin ja mielekkäämpään elämään. Tämä on se paras motivaattori. Se että haluaa itselle hyvää. Koska on sen arvoinen.

Miten voit tehdä itsellesi hyvää arjessa? Pysähdy hetkeen ja valintojen äärelle. Lapsilta kysytään usein hänen mieliteoistaan ”kumman haluat, päärynän vai smoothien?” ”Riisipiirakan tai banaanin?”. Lapsen annetaan valita kahdesta vaihtoehdosta, ei kuitenkaan niin, että toinen on karkki ja toinen vaikka banaani. Se ei tietenkään toimisi. Lapsella ei ole kykyä erottaa omia mielitekoja siitä mikä on hänelle hyväksi. Mutta meillä aikuisilla on. Voimme pysähtyä pohtimaan valintojamme, eikä meidän tarvitse aina toimia mielihalujen ja tunteiden vietävänä.

Tietoiset päätökset valintatilanteissa on sisäisen viisauden kuuntelemista, ja tie hyvinvointiin. Voimme vaikka antaa itselle (ja sisäiselle lapsellemme) vaihtoehtoja ” Haluanko tänään välipalaksi hedelmän, pähkinöitä/kuivattuja hedelmiä, smoothien…” Koska olemme aikuisia pystymme käsittelemään enempää kuin kahta vaihtoehtoa samanaikaisesti. Samalla tavoin muutenkin ruokaostoksilla, tehkäämme tietoisia valintoja. Tuotteissa ja tuotteissa on eroja, ja aina voi valita sen vähän paremman vaihtoehdon.

Tietoinen ja hyväksyvä tapa toimii myös kun yritämme päästä irti esim. sokerikoukusta. Ensin on hyvä selvittää itselleen miksi sokeri on ongelma, ”Mitä minä saan sokerista?”, ”Missä tilanteissa yleensä sorrun sokeriin?”, ”Mikä funktio sillä on elämässäni?”, ”Miltä kehossani tuntuu kun syön sokeria?”, ”Mitä tunteita se herättää?”. Ja jos syöt sokeria, tee se tietoisesti ja luvan kanssa.  Älä mätä karkkia suuhun ahdistuksen ja paniikin vallassa (kuin nälkäänäkevä joka vihdoin saa kulhollisen riisiä), vaan maistele, kuulostele, tunnustele. Ehkä saat myös vastauksia edellä oleviin kysymyksiin.  Saatat myös huomata että muutama karkki riittääkin, eikä sinun tarvitse tyhjentää koko pussia.

Syökäämme siis nauttien ja kiitollisuudella. Rakkaudesta itseen.  Jos teemme niin, ruokakin voi olla lääkettä.

 

Yllättävän jälkeen

Tästä postauksesta taitaa tulla tavastani poiketen hieman henkilökohtaisempi. Olen pohtinut sitä, miten yllättävät ja/tai ikävät asiat vaikuttavat meihin ihmisiin.

Kotitalossani oli kesän lopulla tulipalo, jonka johdosta jouduimme melko tyhjin käsin evakkoon. Ensin kaverin lattialle ja sitten vakuutusyhtiön kautta pysyvämpään osoitteeseen. Olin ensisijaisesti helpottunut ettei kukaan minulle tärkeä loukkaantunut tai pahempaa. Sitten seuraavana yönä iski jostain syvältä kumpuava suru, menettämisen tuska ja turvattomuuden tunne. Olen yksin, minulla ei ole mitään, oma turvapaikkana pitämäni paikka on tuhottu ja saastutettu ja omaisuuteni on vieraiden käsissä. Tulevaisuuskin tuntuu epävarmalta ja pelottavalta. Suunnitelmat oman vastaanoton perustamisesta tuntuvat mahdottomilta. Miksi minulle kävi näin?

Surun jälkeen hetkellinen viha tai suuttumus tulipalon aiheuttaneita naapureita kohtaan, vaihtuu yllättäen melko pian syyllisyyden tunteisiin oman toiminnan tai toiminnan puutteen johdosta. Olisiko pitänyt toimia toisin? Miksi en silloin tehnyt niin tai näin? Vatvominen ja jossittelu jää päälle. Vastuu tulipalosta on niiden, jotka ovat toimineet piittaamattomasti, mutta otan itseeni osan vastuusta. Minun olisi pitänyt jotenkin estää toiminnallani tapahtunut.

Kuulostaako tutulta? Hallinnan menettäminen omassa elämässään on pelottava tunne. Minä en voikaan ohjata sitä mitä minulle tapahtuu. Takerrun menneeseen ja mietin miten minun olisi pitänyt toimia, miten olisin voinut vaikuttaa asiaan jotta lopputulos olisi toinen. Eihän se ole mitenkään rakentavaa tai järkevää mutta se on hyvin tyypillistä. Kun tapahtuu jotain yllättävän ikävää, takerrumme hallinnan rippeisiin vatvomalla sitä mitä meidän olisi pitänyt tehdä. Jos olisin tehnyt näin, olisin voinut vaikuttaa tähän. Käymme mielikuvituksessamme läpi toisenlaista tarinaa, toisenlaista lopputulosta, jossa olemme itse ohjaksissa ja meille ei tapahdu hallitsemattomia random asioita. Minä itse päätän mitä minulle saa tapahtua, ja mitä ei.

Ollessani kätilönä synnytyspelko-vastaanotolla eräänä kesänä kauan sitten, törmäsin siihen kuinka usein suurin pelko synnytyksen suhteen oli nimenomaan hallinnan menettäminen, se että minulle tapahtuu jotain mitä en voi ennakoida enkä ohjata. Kehoni ei ole minun vallassani. Kipu on sinänsä pelottavaa, mutta se että kehoni ryöstäytyy hallinnastani, ja toimii ilman että voin ohjata sitä tai vaikuttaa siihen, on monelle pelottavampaa. Monet kokevat traumaattisena sen että asiat eivät mene niin kuin he ovat suunnitelleet etukäteen. Synnytys onkin ”huono” tai ”vääränlainen” koska en toiminutkaan niin kuin olin ajatellut, tai tapahtui jotain yllättävää, mitä en olisi voinut kuvitellakaan. Synnytyksessä tapahtuu potentiaalisesti juuri sellaisia asioita, mitä ei voi ennakoida ja joita on mahdotonta suunnitella. Se on pelottavaa. Voinko luottaa siihen, että kehoni toimii niinkuin sen pitääkin, että se tietää mitä tekee, vaikka minä en välttämättä tiedäkään, enkä osaa sitä ohjata?

Kehon hallinta, kehon omistaminen ja sen jatkuva ulkoapäin tarkkailu ja arvottaminen vaikeuttaa kykyämme ”kuunnella kehoamme”. Tämä on vähän klisee, mutta asummeko kehossamme vai onko se projekti jota työstämme ja hallitsemme? Rakastammeko kehoamme, ja haluammeko sille hyvää vai rankaisemmeko sitä siitä kun se toimii väärin ja on vääränlainen?

Palatakseni alkuperäiseen tarinaani😉 Olen oppinut, että sen hyväksyminen että asioita tapahtuu elämässä siitä riippumatta mitä teemme tai emme tee, on vaikeaa. Se voi kuitenkin olla myös vapauttavaa. En voi täysin hallita elämääni. Enkä varsinkaan toisten elämää. Silti päätöksilläni, teoillani ja toiminnallani on merkitystä, nyt ja tulevaisuudessa.

Puskaa tai posliinia?

Ei sitä ehkä heti ensimmäisenä tule mieleen, mutta karvoillakin voi olla väliä kun puhutaan vulvodyniasta. Joissakin ohjeissa ja vd-sivustoilla neuvotaan että alapään karvoituksen tulisi jättää au naturel, eli rehoittamaan luonnontilaansa. Ymmärtäähän sen toisaalta, että jos kaikenlaiset aineet ja hankaus sun muut aiheuttaa alapään ärsytystä, niin se että repii karvat juurineen juuri siltä alueelta jossa ongelmaa on voi tosiaan aiheuttaa ongelmia. Yhdessä ohjeessa sanottiin myös jotenkin kauniisti, että karvat ovat luonnollinen puskuri hankausta vastaan ja että ilma kiertää siellä karvojen lomassa paremmin kuin jos paikat ovat paljaat.

Ehkä tälläisten asioiden ajatteleminen tuntuu joistakin turhamaiselta ja turhalta. Jos kipu on tarpeeksi kova, kuka jaksaa pohtia paikkojen siisteyttä saatikka välittää siitä. Nykyään kuitenkin harva nainen on enää luonnontilassa, ja jo nuoret tytöt poistavat kaikki häpykarvat, joten uskon että karvojen poisto tai poistamattomuus on kyllä itse kullekin noussut esiin jossakin vaiheessa. Jotkut ovat saattaneet huomata konkreettisesti sen miten se vaikuttaa vd-oireisiin. Kaikenlaiset karvanpoistovoiteet (Veet jne.) ymmärtää varmaankin jättää sinne kaupan hyllyyn, mutta miten on sokeroinnin tai hunajapohjaisen vahauksen kanssa?  Voiko niitä käyttää? Voivatko ne pahentaa oireita? Ja onko karvoista tosiaan jotain konkreettista hyötyä vd:n kannalta? Tämä, kuten kaikki muukin vulvodyniaan liittyvä on ehkä yksilöllistä.

Nykyajan nainen saattaa olla niin ehdollistunut karvattomuuteen että kaikki muu tuntuu vieraalta. Monet ovat vahanneet alapään karvoitusta jo nuoresta lähtien. Oletteko muuten koskaan nähneet  70-luvun eroottisia elokuvia, jossa naisilla on kunnon puska. Eikö se näytäkin vieraalta? Toisaalta, vanhemman sukupolven mielestä nykyiset posliinit aikuisilla naisilla näyttävät varmaan vierailta, ehkä jopa epäterveiltä.

Mitä mieltä te olette  karvoista, poistaa vai ei poistaa? Miten kannattaa poistaa? Onko sillä merkitystä vulvodynian kannalta?