Yllättävän jälkeen

Tästä postauksesta taitaa tulla tavastani poiketen hieman henkilökohtaisempi. Olen pohtinut sitä, miten yllättävät ja/tai ikävät asiat vaikuttavat meihin ihmisiin.

Kotitalossani oli kesän lopulla tulipalo, jonka johdosta jouduimme melko tyhjin käsin evakkoon. Ensin kaverin lattialle ja sitten vakuutusyhtiön kautta pysyvämpään osoitteeseen. Olin ensisijaisesti helpottunut ettei kukaan minulle tärkeä loukkaantunut tai pahempaa. Sitten seuraavana yönä iski jostain syvältä kumpuava suru, menettämisen tuska ja turvattomuuden tunne. Olen yksin, minulla ei ole mitään, oma turvapaikkana pitämäni paikka on tuhottu ja saastutettu ja omaisuuteni on vieraiden käsissä. Tulevaisuuskin tuntuu epävarmalta ja pelottavalta. Suunnitelmat oman vastaanoton perustamisesta tuntuvat mahdottomilta. Miksi minulle kävi näin?

Surun jälkeen hetkellinen viha tai suuttumus tulipalon aiheuttaneita naapureita kohtaan, vaihtuu yllättäen melko pian syyllisyyden tunteisiin oman toiminnan tai toiminnan puutteen johdosta. Olisiko pitänyt toimia toisin? Miksi en silloin tehnyt niin tai näin? Vatvominen ja jossittelu jää päälle. Vastuu tulipalosta on niiden, jotka ovat toimineet piittaamattomasti, mutta otan itseeni osan vastuusta. Minun olisi pitänyt jotenkin estää toiminnallani tapahtunut.

Kuulostaako tutulta? Hallinnan menettäminen omassa elämässään on pelottava tunne. Minä en voikaan ohjata sitä mitä minulle tapahtuu. Takerrun menneeseen ja mietin miten minun olisi pitänyt toimia, miten olisin voinut vaikuttaa asiaan jotta lopputulos olisi toinen. Eihän se ole mitenkään rakentavaa tai järkevää mutta se on hyvin tyypillistä. Kun tapahtuu jotain yllättävän ikävää, takerrumme hallinnan rippeisiin vatvomalla sitä mitä meidän olisi pitänyt tehdä. Jos olisin tehnyt näin, olisin voinut vaikuttaa tähän. Käymme mielikuvituksessamme läpi toisenlaista tarinaa, toisenlaista lopputulosta, jossa olemme itse ohjaksissa ja meille ei tapahdu hallitsemattomia random asioita. Minä itse päätän mitä minulle saa tapahtua, ja mitä ei.

Ollessani kätilönä synnytyspelko-vastaanotolla eräänä kesänä kauan sitten, törmäsin siihen kuinka usein suurin pelko synnytyksen suhteen oli nimenomaan hallinnan menettäminen, se että minulle tapahtuu jotain mitä en voi ennakoida enkä ohjata. Kehoni ei ole minun vallassani. Kipu on sinänsä pelottavaa, mutta se että kehoni ryöstäytyy hallinnastani, ja toimii ilman että voin ohjata sitä tai vaikuttaa siihen, on monelle pelottavampaa. Monet kokevat traumaattisena sen että asiat eivät mene niin kuin he ovat suunnitelleet etukäteen. Synnytys onkin ”huono” tai ”vääränlainen” koska en toiminutkaan niin kuin olin ajatellut, tai tapahtui jotain yllättävää, mitä en olisi voinut kuvitellakaan. Synnytyksessä tapahtuu potentiaalisesti juuri sellaisia asioita, mitä ei voi ennakoida ja joita on mahdotonta suunnitella. Se on pelottavaa. Voinko luottaa siihen, että kehoni toimii niinkuin sen pitääkin, että se tietää mitä tekee, vaikka minä en välttämättä tiedäkään, enkä osaa sitä ohjata?

Kehon hallinta, kehon omistaminen ja sen jatkuva ulkoapäin tarkkailu ja arvottaminen vaikeuttaa kykyämme ”kuunnella kehoamme”. Tämä on vähän klisee, mutta asummeko kehossamme vai onko se projekti jota työstämme ja hallitsemme? Rakastammeko kehoamme, ja haluammeko sille hyvää vai rankaisemmeko sitä siitä kun se toimii väärin ja on vääränlainen?

Palatakseni alkuperäiseen tarinaani😉 Olen oppinut, että sen hyväksyminen että asioita tapahtuu elämässä siitä riippumatta mitä teemme tai emme tee, on vaikeaa. Se voi kuitenkin olla myös vapauttavaa. En voi täysin hallita elämääni. Enkä varsinkaan toisten elämää. Silti päätöksilläni, teoillani ja toiminnallani on merkitystä, nyt ja tulevaisuudessa.

1

Kommenttaja vielä odotellaan.

Kommentoi & osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *